Ongelmista

Asiat sinällään eivät ole ongelma. Ongelma on se, miten niihin suhtaudumme. Ajatus voi olla sinulle tuttu, eikä ihme. Se on lainattu Epiktetokselta, kreikkalaiselta filosofilta, joka tuli tähän johtopäätökseen asioiden laidasta noin parituhatta vuotta sitten. Tunnet siis ajatuksen joko kuultuasi tai nähtyäsi sen jossain. Kenties se on tuttu, koska se on tallentuneena kollektiiviseen tietoisuuteemme. Kenties se tuntuu tutulta tultuasi itse samaan johtopäätökseen pohdinnan ja itsetutkiskelun myötä.

Olkoonkin, että ajatus on kierrätetty, pohdiskeltu, pureskeltu ja vanha, tuntuu silti relevantilta pysähtyä sen ääreen ja pohtia sitä vähän lisää. Ajattelen, että tärkeät ajatukset kestävät aikaa ja niitä on merkityksellistä pohdiskella yhä uudelleen.

Työuupumus ei ole ongelma. Se on ennemminkin oire, kehomme ja mielemme äärimmäinen pyyntö ja avunhuuto vihdoin hidastaa tahtia ja kohdata esimerkiksi työyhteisössä, työssä ja/tai itsessä jotain sellaista, mikä on kauan kaivannut huomiota. Ongelmalliseksi tilanne muuntautuu, jos emme suostu hidastamaan ja kuulemaan tätä mielemme ja kehomme äärimmäistä tapaa pyytää meidän huomiotamme. Ruoka, syömättömyys tai ylen syöminen ei ole ongelma. Ongelmalliseksi se muuntautuu, jos suhteemme ruokaan, syömättömyyteen tai ylen syömiseen on jollain tapaa liiallisuuksiin asti poikkeavaa siitä, mikä ylläpitää fysiologista ja psykologista tunnettamme terveellisyydestä. Kenenkään terveyttä ei heilauta olla välillä syömättä ja samaten on liiallisen syömisen kanssa. Sen sijaan, jos korvaamme tai pakenemme esimerkiksi tunteiden tai tilanteiden kohtaamisia syömiseen tai syömisen kontrollointiin, löydämme helposti itsemme ongelmista. Ratkaisu toimii ehkä hetken, mutta pidemmän päälle se on yleensä ei-toivottu tapa käsitellä näitä tilanteita.

Asioiden tekeminen tai tekemättä jättäminen ei ole ongelma. Ongelmalliseksi tekeminen muuntautuu, mikäli hukutamme itsemme to do-listoihin ja suorittamiseen sen sijaan, että muistaisimme nauttia hetkistä ja tekemisestä sen suorittamisen sijaan. Tekemättä jättäminenkään ei ole ongelma. Välillä on tarpeen ja hyvästä jättää asioita tekemättä ja odottaa niille suotuisampaa aikaa. Tekemättömyyskin voi kuitenkin muodostua ongelmaksi, jos esimerkiksi suhtaudumme siihen pakokeinona itseltämme, peloiltamme ja epäonnistumisiltamme. Tai jos koemme ongelmalliseksi sen, ettemme saa asioita aikaan. Kurkistaminen sen taakse, mikä meitä motivoi ja ajaa eteenpäin valottaa asioiden todellisempaa tilaa.

Luin taannoin ihanan naapurini minulle kierrättämästä vanhasta Anna-lehdestä Anna Perhon kolumnia, joka muistutti tästä teemasta. Ja nauratti. Annalla on ilmiömäinen taipumus tarkkanäköisyyteen ja huumoriin. Hän oli viettänyt rentouttavaa vapaata ja JOMOssaan (joy of missing out: suomennettakoon tässä sivuun jättäytymisen riemuna) oli "puuhastellut" kotona kaikenlaista. Tuo Annan puuhastelu voisi toisen mittapuulla olla hengästyttävän maanista tekemistä, hän kun muistaakseni listasi tehneensä järisyttävän määrän asioita. On hyvä muistaa, että se, mikä toiselle on normaalia, on toiselle rasitus ja mikä toista rentouttaa, voi olla toisen pakokeino. Eli ei niinkään se, mitä teemme tai jätämme tekemättä, eikä se, miten vertaudumme toimissamme ja tekemisissämme muihin, ole villakoiran ydin. Tärkeää on se, miten itse omaan tekemiseen suhtaudumme. Asiat siis sinällään eivät ole ongelma.

Vaatii itsetuntemusta ja tarkkanäköisyyttä tunnistaa oman käytöksen mekanismeja. Se vaatii myös rehellisyyttä ja halua olla rehellinen itseä kohtaan. Se vaatii halua havahtua siihen, mikä omaa käytöstä milloinkin ohjaa. Sinänsä harmiton ja terveellinen tekeminen, vaikkapa lenkkeily tai meditointi voi korvien välissä vääntyä ongelmalliseksi toiminnaksi, jos suhteemme noihin toimiin ei ole tasapainoinen. Täältä nousee käsi ylös tässä kohtaa virheen merkiksi. Olen joutunut monia asioita opettelemaan kantapään kautta. Ja kääntäen. Sinänsä iso ongelma voi suhtautumisen voimalla muuttua vaivattomaksi tekemiseksi tai vain yhdeksi kasvattavaksi kokemukseksi elämän tarjoilemien kokemusten joukossa. Tässäkin kohtaa voin nostaa käden, koska tästäkin minulla on omakohtaista kokemusta. Suhtautumisemme ei siis ole merkityksetöntä, vaan siinä piilee meidän supervoimamme. Se on voima, jonka avulla voimme päästä yli vaikeuksista. Se on voima, jolla voimme saada henkisen yliotteen tilanteisiin, jotka jostain toisesta vinkkelistä voivat näyttää toivottomilta. Se on oljenkorsi, johon tarttautua silloin, kun elämän virta yrittää vetää synkkiin pyörteisiinsä.

Toisaalta mielellä on kumma taipumus piilotella itseltä asioita. Ajattelen, ettei tietoisuuden valo pysty paistamaan sellaisten minuuden osien ylle, joita jostain syystä emme vielä ole valmiita tai kypsiä kohtaamaan. Tuo on mieleen sisäänrakennettu suojamekanismi, jonka tehtävänä on varmistaa eloonjääminen, se ettemme taivu ja vaivu maahan murtuneena liian raskaan taakan alla. Meillä on siis sokeita pisteitä käyttäytymisemme suhteen ja sekin on hyvä niin. Yliopistoaikainen ystäväni tapasi lainata isältään oppimaansa viisautta: Ongelmien määrä on vakio. Yhden mentyä toinen ilmaantuu. Ajattelin tuolloin, että onpas kumman pessimistinen ajatus, vaikka ystävä tämän kieliposkessa naureskellen ongelmien ilmaannuttua aina mainitsikin. Nyt ajattelen, että tuossa lauseessa on paljon viisautta. Elämä tarjoilee meille kasvunpaikkoja sopivissa määrin, silloin ja sitä mukaa, kun olemme niihin valmiita ja jaksamme ne vastaanottaa. Vaikka ei se siltä aina tilanteen ollessa akuutimmeillaan tuntuisikaan.

Vanha kiinalainen tarina kertoo köyhästä miehestä, joka menetti ainoan hevosensa. Muut kyläläiset pahoittelivat ja kauhistelivat tilannetta miehelle, johon tämä totesi, ettei tuosta nyt tiedä. Hevonen palasikin myöhemmin mukanaan lauma villihevosia tuoden köyhälle miehelle odottamatonta rikkautta, jota tämä saisi myydessään hevoset. Muut kyläläiset riensivät onnittelemaan miehen äkkirikastumista, johon köyhä mies taas totesi, että tiedä nyt tuosta. Miehen ainoa poika ryhtyi kesyttämään hevosia ja tuli yhden villihevosen selästä heittämäksi ja loukkaantui vakavasti. Poika joutui pitkäksi aikaa vuoteen omaksi eikä voinut enää auttaa tilan töissä. Muut kyläläiset riensivät pahoittelemaan kurjaa onnettomuutta, johon köyhä mies taas totesi, ettei tuosta nyt tiedä. Pian syttyi sota ja kaikki kylän nuoret miehet värvättiin rintamalle ja useat heistä kuolivat. Köyhän miehen poika säästyi sodalta, koska ei loukkaantuneena tullut värvätyksi.

Tilanteet, asiat ja elämäntapahtumat, tuntuvat ne miten ongelmallisilta tahansa, voivat ajan kuluessa näyttäytyä meille erilaisessa valossa. Tämä on lohdullista ja tärkeää meidän kaikkien muistaa.