Veden energian vapautuminen
Meren vapautumisessa jäästä on jotain hyvin symbolista, koskettavaa ja mieltä vapauttavaa.
Talvi, jää ja kylmä ovat pitäneet vettä otteessaan. Veden energia on ollut sidoksissa jääkannen alla, uinunut siellä odottaen talven hiljaisuudessa. Talvinen meri on usein masentuneen oloinen. Toisinaan se huokailee, narisee ja valittaa, mutta usein se vain makaa paikallaan ja on hiljaa. Istuin muutama viikko takaperin laiturin nokassa kuuntelemassa harmaassa tammikuun aamussa tätä meren huokailua ja pohdin, miten inhimilliseltä se kuulosti.
Kovilla pakkasilla merenkansi elää paukahdellen kuin saaden hetkellisesti kylmästä voimaa ilmentää vihaansa. Se naukuu, kumahtelee ja ulvahtelee, koska jokin sitä suurempi ja vahvempi voima estää sen vapaan liikkeen. Tänä talvena pakkasjakso Helsingin edustalla oli niin lyhyt, etten ehtinyt kuulla tätä jäätyneen meren vihaista kumistelua.
Merijää ja sen ilmentämä veden voima on kuitenkin arvaamatonta ja villiä niin kuin elämäkin. Vielä eilen rantoja kuljeskellessa jääpeite näytti jatkuvan satojen metrien päähän ulos merelle. Vesiraja häämötti jossain kaukana horisontissa. Rantaviiva oli jo kuitenkin elossa. Edellisyön myrsky oli nostanut vedenpintaa, rikkonut jään rannasta ja vapauttanut turkoosina hohtavan, kirkkaan veden liikkeeseen. Paikoitellen veden voima oli puskenut rikkoutuneen jään suurina laattoina rantahietikoille, kallioille ja kiville. Vuoroin valtavat, paksut jäälaatat, vuoroin korvissa jalan alta helähtelevä jäähileen soitto tahditti rantaviivan seurailuani. Rannassa kevyesti aaltoileva vesi oli puhtaan kirkasta ja lainehti pieneen ääneen ja lauhkeasti. Meri tuntui raukealta murrettuaan itseään jo vähän talven kahleesta. Silti se oli vielä heti rantaviivan tuntumasta alkavan paksun jääkannen sitoma.
Ja tänään, yhtäkkiä aurinko paistaa syvänsiniseltä taivaalta häpeilemättä ja koko saaren eteläinen puoli on vapaa jäistä. Vesi kimaltelee, häikäisee ja näyttää keikistelevän auringonsäteille kuin mielissään. Meri hakee jälleen muotoaan aaltoillen rauhallisin liikkein vapaana aina kaukaa horisontista kohti routaista rantaviivaa, jossa seison. Siellä täällä ui paksuja jäälaattoja selässään ensimmäiset uskaliaat vesilinnut. Mikä olikaan tuo tuttu kaakatus? Mikä vesilintu? Olisipa kiikarit. Rantapuusto soi linnuista, kevyestä tuulenvireestä ja meren helpottuneesta huokailuista. Nyt, valon tultua myös veden energia on vapautunut takaisin liikkeeseen. Minäkin askellan vapaammin, vaikka jäisillä poluilla menoni on vielä uusina hohtavista nastakengistä huolimatta melkoista töpöttelyä.
Kuin varkain katseeni hakeutuu vapaana ilakoivasta vedestä ihailemaan myös lumen ja jään alta paljastunutta maata. Tervehdin sitä hymyillen kuin vanhalle ystävälle. Kirkkaana vihertävät sammalet ja puolukanvarvut, lempeän ruskea ja karikkeinen mäntykangas sekä okranvärissä hohtavat kuivat ruohot ovat sydäntä sykähdyttävä näky kaiken kattavan valkean kannen jälkeen. Auringonlämpö saa maan jo toisinaan tuoksahtelemaan mullalta ja maakellarilta, kaikessa on lupaus tulevasta kasvusta. Vielä on talvea ja talven kylmää hetki jäljellä, mutta kaikessa kaikuu ja näkyy väistämättä jo lupaus keväästä. Tänään juhlistan valoa ja sen paluuta, veden vapautta ja vapaana horisonttiin lainehtivan meren mukanaan tuomaa lupausta: kaikki on jälleen mahdollista. Minne saakka uskallan tänä vuonna haaveeni ulottaa? Mihin suuntaan minun olisi hyvä kasvaa ja kääntää katseeni? Näitä pohdin aamulenkillä auringosta energiaaa ammentaessani. Entä sinä? Mihin suuntaan sinä aiot kevään koittaessa kasvusi kurottaa?